Palasin juuri viikon tunturivaellukselta, ensimmäistä kertaa Kaldoaivin erämaassa. Ajoimme reipas viikko sitten Helsingistä/Lohjalta Nuorgamiin ja teimme kuuden yön vaelluksen helteisessä Kaldoaivin erämaassa. Viikko oli hieno, kuten pohjoisen vaellukset aina. Se kotiinpaluu onkin toinen tarina, joka kirvoittaa nykyisellään aina voimakkaita tunteita. Avasin kotioven kirjaimellisesti ihan hetki sitten, mutta tuntuu, että olen edelleen kotimatkalla.

…

Tihrustin kyyneleitä päästyäni viimein yksin junaan, viimeiselle kotimatkaetapille. Tämä kotiinpaluu jo sen viikon tunturiin tuijottelun jälkeen on melkoista tunnemyrskyä ja uhmakasta vastarintaa.

Mun sydän on nyt jossakin ihan muualla kuin täällä kaupungissa, mutta vielä en osaa sanoa tarkalleen missä se liihoittaa. Se on pyrkinyt tekemään kotinsa moneen paikkaan ja käänteeseen, mutta vielä se ei ole asettunut.

Tähän maisemaan sen olemus kuitenkin kiteytyy. Tähän pauhaavaan, myrskyisään, enteilevään, tolkuttoman kauniiseen, kaiken syleilevään, kaiken hyväksyvään, kaikkea yhdistävään ja mitään hylkäävään luontoon.

Jos en muuten osaa sanoa kodin paikkaa juuri nyt, niin tässä se sydän kuitenkin asuu ja tänne se aina asettuu iltaisin rauhalliseen uneen kun suljen silmät. Täällä sen on valtavan hyvä olla.

erämaa Kaldoaivi Kesä vaellus