Viikonloppuna suunnistettiin taas Venlojen ja Jukolan viestiä Lappeenrannassa. Olin itsekin mukana nyt jo neljättä kertaa Venlojen viestissä ja kolmatta kertaa Jukolan viestissä. Viikonloppu oli yllättäen hurjista sadekeleistä huolimatta kiva ja vähintäänkin ikimuistoinen, eikä sanonta suunnistajan vapusta, juhannuksesta ja joulusta yhdessä tapahtumassa pettänyt nytkään. Ennen lähtöä jännitin jo säiden puolesta viikonlopun onnistumista, mutta kun jo yksi päivän suunnistusosuus oli hoidettu, sade ei ollut vähenemään päin ja oli vain totuttava olosuhteisiin, jatkui viikonloppu tasaisesti kohti maalia, eli Jukolan viestin yötöntä yötä. Tunnelman nostatuksesta oli kuitenkin huolehdittu jo automatkalla Helsingistä kohti Lappeenrantaa hyvässä porukassa.
Outdoor Siskojen joukkueet 606 ja 1107 karauttivat lauantaina Lappeenrannassa matkaan klo 14.00 nyt jo siskojenkin perinteeksi muodostuneessa Venlojen viestissä. Tavoitteemme oli erityisesti pitää hauskaa ja nauttia suunnistuksesta itsessään. Erään siskon viisaiden sanojen mukaan tavoite oli tehdä jokaisen omaan tasoon nähden hyvä suoritus. 🙂 Hyvin kiteytetty tavoite omasta mielestäni ja tämä kuvastaa hienosti suunnistuksen koko olemusta, jossa harrastelijatasolla jokainen kisaa ensisijaisesti itseään vastaan ja pyrkii kerta toisensa jälkeen omaan parhaaseen suoritukseensa. Tällä tavoitteella voi olla varma että mieli pysyy korkeana ja voi olla ylpeä omasta suorituksestaan oli siellä metsässä tehnyt sitten minkälaisen suunnistuksen tahansa. Ja me kaikkihan tiedämme että ainakin näin harrastelijatasolla, ne suoritukset (ja tunteet!) vaihtelevat kerta toisensa jälkeen. Joka kerta kuitenkin oppii paljon uutta, etenkin kun henkilökohtaisella tasolla vasta neljäs suunnistusvuosi on käynnissä.
Siskojen joukkueista molemmat suunnistivat hyvin ja onnistuimme myös nostamaan sijoituksia jonkin verran. Outdoor Siskot 1 -joukkue, jossa itse suunnistin, sijoittui uskomattoman hienosti sijalle 519 (lähtönumerolla 606) ja olimme suoritukseen todella tyytyväisiä. Outdoor Siskot 2 -joukkuekin kiritti lähtönumerolta 1107 sijalle 899.
Jukolan viestin pimeälle yöosuudelle, eli 2.-osuudelle suunnistaessani Suunta-Veikkojen 2.-joukkueessa tavoitteeni ei ollut niinkään sijoitus, vaan nimenomaan myös omasta suorituksesta nauttiminen ja sääolosuhteiden unohtaminen yöllä. Päivällä onneksi jo tuli huomattua, että suunnistaminen reippaassa vesisateessakin onnistuu hyvin, eikä juostessa ole kylmä. Olin nyt jo toista kertaa suunnistamassa tätä samaista yöosuutta, ja vaikka jännitys ennen omaa osuutta oli melkoinen, suoriuduin alun karttasähläyksen jälkeen vastaavalla nopeudella kuin viime vuonnakin. Tänä vuonna jouduin lähinnä jonottamaan karttaa K-pisteellä, kun kakkososuuden karttaa ei löytynyt ykkösosuuden suunnistajallemme vaihdossa karttatelineiltä. Siihen tuhraantui aikaa vajaa 10 min.
Yön pimeä kakkososuus oli taas kerran mahtava elämys. Ennen lähtöä jännitin kiehtovan paljon kyllä sitä, miten oma suoritukseni tulee sujumaan. Mietin hyydynkö täysin vesisateeseen tai että löydänkö ylipäänsä pimeässä ja sateessa kaikkia rasteja. Ja jos pummaisin pahasti, venyisi vielä suoritukseni todella pitkäksi. Väsymys painoi yöllä ennen lähtöä, kun olin taas kerennyt nukkumaan vain puolitoista tuntia ennen lähtöä ja edellinen kotona vietetty yökin oli ollut lyhyt. Kömpiessäni tasan puolilta öin ulos makuupussin lämmöstä ja vetäessäni jo Venlojen viestin mutaisilla osioilla likaantuneita ja vettyneitä läpimärkiä kenkiä jalkaan, mietin hetken jännityksissäni touhun järkevyyttä. Miksi ihmeessä lähteä yöllä pimeään juoksemaan yli kahdeksi tunniksi, kun voisi nukkua makoisasti teltassakin?? Tunnelma kuitenkin muuttui kun pääsin naapuriteltalle ja aloin SuVen ykkösjoukkueen suunnistajan avulla vetämään otsalampun akkuliiviä päälleni ja itse lamppua päähän. Sain seniorisuunnistajan rohkaisevat viimeiset sanat lähtiessäni liikkeelle. Vesisade unohtui kun hölkkäsin kohti lähtöaluetta ja lämmittelin kevyesti vaihtoalueella. Viimeistään siinä vaiheessa kun olin hetken seissyt puomilla itseäni pidempien miessuunnistajien ympäröimänä ja tunsin että lähden tekemään omaa parasta suoritustani, oli tunnelmani jo korkealla. Ykkösosuuden suunnistajakin kannusti hymyillen kohti omaa osuuttani. Kun taas juoksin polkuja pitkin kohti K-pistettä ja edelleen syvemmälle metsään pienessä kiiltomatoletkassa, tuntui meno taas viime vuoden tapaan mahtavalta. Ensimmäiset rastitkin löytyivät hyvin kun pidin pään kylmänä ja suunnistin rauhallisesti.
Suunnistus on vienyt minut täysin mukanaan jo ensimmäisestä suunnistusvuodestani lähtien. Kaupungin asvaltteihin väsyneenä ja omaksi iloksi liikkuvana ihmisenä, löysin juoksemisen (ja suunnistamisen) riemun metsästä. Siellä kartta ja kompassi kädessä juostessa unohtuu totaalisesti kaikki muu ja ainoa läsnä oleva tunne on kehossa jylläävät endorfiinit, kun tähän omaan rakkaaseen koneeseen kaasuttaa vauhtia. Valtavaa lisäriemua syntyy löytäessään rastit, ja vielä spekuloidessaan kanssasuunnistajien kanssa maalissa omia ja muiden suorituksia. Vaikka tunneskaala rasteilla välillä onkin hyvin laaja, riippuen kyseisen päivän onnistumisista ja pummeista, on niissä tunteissa juuri suunnistuksen hienous.
Suunnistus on siitä hieno liikunnan muoto, että sinun ei tarvitse olla himourheilija, saadaksesi siitä jo paljon irti. Pelkästään lyhyt kierros metsässä irroittaa kivasti arkisista asioista. Jos haluat liikunnalta enemmän, pääset hyvin harrastelijanakin haastamaan itseäsi reippaasti ja monipuolisesti metsässä. Tiedät itse omat henkilökohtaiset rajoitteesi, mutta liikkuessasi jo hieman oman mukavuusalueesi ulkopuolella, tunnistat vielä laajemmat mahdollisuutesi. Kun oman suorituksesi jälkeen huomaat että pärjäsit hyvin, tiedät että voit taas seuraavaksi tehdä ihan mitä vain.
