Mikä tyynnyttää myrskysi? 

Istun bussissa matkalla mökille. Bussi matkaa halki maaseudun ja jurnuttaa tasaisen tylsästi perille. Kaupunkilaismieleni tarttuu kiinni toistuviin maisemiin ja koittaa irrottautua ylipursuvista ärsykkeistä. Perillä odottaa perhettä: vanhemmat, sisko ja pienet rakkaat siskon lapset, isän kaksoisveli ja vaimo. Olen onnellinen että saan viettää hetken läheisten luona.

Tässä matkustaessani en mahda piiloittautua rynnistäviltä ajatuksiltani. Olen tyyni, mutta haikea. Kaipaan retkelle, keskelle järveä tai merta, avaraan metsään tai paljaalle tunturille. Olen tässä, mutta silti en ole. Levoton mieleni karkailee etsiessään rauhaa. Tuntuu kuin meri hyökyisi voimakkaasti sisälläni, laineiden ottaessa vauhtia seinämästä toiseen. Kaupungin hälinässä rauhattomuuteni kasvaa ja arkeani värittää kaipuu, jonka soisin välillä asettuvan.

Kaksi viikkoa sitten vietimme hienon juhannuksen Päijänteen kansallispuistossa. Olimme kaukana kaupungin arjesta neljän päivän ja kolmen yön ajan. Retki oli ikimuistoinen ja hauska. Ihmettelen miksei arki voi olla tällaista aina.

Voisin liikkua ulkona loputtomasti, kantaa matkoilla mukanani läheisiä ihmisiä, tuijottaa järviä ja metsiä, kaukana siintäviä tuntureita ja tuntea hetken painon. Hengittäisin syvään, unohtaisin levottomuuteni ja tuntisin paikkani tässä, väkevästi. Olisin koko ajan matkalla eteenpäin, mutta silti jatkuvasti perillä.

Voisin tuoda tämän tyyneyden myös mukanani kaupungin arkeen, jos se vain olisi mahdollista. Tyynnyttäisin myrskyni vellovaksi mainingiksi, alati aikeissa purkautumaan kauniiseen pauhuun, mutta seestyessään valmiina löytämään rauhan ja peilityynen pintansa.