Viisi vuotta sitten aloitin matkan, jollaista en olisi ikimain osannut kuvitellakaan aikaisemmin. En vielä silloin tiennyt olevani matkalla kohti tätä nykyistä sielunmaisemaani.

Aloitin ensimmäisen vaelluksen, josta kasvoi niin paljon enemmän. Siitä kasvoi lukuisia elämyksiä ja niiden kautta tarinoita.

Siitä vaelluksesta syntyi valtavasti uusia ideoita ja lukemattomia retkiä. Kaikki nämä retket synnyttivät ystävyyksiä ja joistakin niistä tuli myös hyvin rakkaita. Kehittyi taitoja ja niiden kautta uutta osaamista. Olen saanut paljon, vaikka joskus päätynyt antamaan itsestänikin myös vähän enemmän kuin olin aluksi ajatellut.

Se ensimmäinen vaellus synnytti naurua, joka kaikuu vieläkin. Matka on kirvoittanut myös kyyneleitä ja jokainen niistä on muovannut tarinaa.

Kean Retki on ollut oma matkani kaupungista Kuusamoon ja kuka tietää minne tästä seuraavaksi.


Kaikista eniten tämä on ollut yhtä matkaa, joka jatkuu edelleen: matkaa kohti kotia itsessäni ja matkaa kohti luontoa. Jonakin päivänä se koti on ehkä jotakin vielä suurempaa.

Koti voi olla missä vaan. Jokaisella retkellä ja jokaisella vaelluksella, se on juuri siinä hetkessä ja paikassa missä minäkin olen. Kaupunkiin palattuani tiedän taas kuljettujen askeleiden verran paremmin kuka olen, vaikka matka jatkuu yhtä lailla. Hienoa tästä tekee se, että tiedän matkan antavan paljon, tästä eteenpäinkin. Siihen hamaan tappiin asti.

Olen jatkuvasti perillä, mutta silti taitan matkaa kohti haaveitani ja henkistä kotiani, päivä kerrallaan.

Kaupunkilaisneito löysi luontonsa kyllä jo. Mutta se varsinainen kotimatka, se on vasta alussa.


Kuva otettu Rukan Juhannuskalliolla 21.11.2018, katsellessani ensimmäistä auringonlaskua monen viikon pilvisen ja usvaisen sään jälkeen. Kuvan on ottanut ystäväni Jenni Parttimaa.