Sinä seisot siinä värien kadottamassa iltahämärässä kauniina kuin viipyen saapuva alkutalvi ja olet hiljaa niin kuin taivaan halki leijuvat pilvet. Sinä pyyhit ylitseni kuin voimalla puhaltava tuuli ja kaadat minut kumoon, vaikka seisot paikallasi hievahtamatta.
Seisot niin järkähtämättömästi siinä, että ajattelen voivani koskettaa sinua, vaikken mitenkään saa sinua syleilyyni. Silmät tumman palavina vain odotat kiipenkö minä ylös.
En tiedä kantaako hikeni ylös asti tai paljastatko edes minulle perillä kasvosi. Seisoessani tässä otan silti haasteen vastaan, yhtä vahvasti nyt, kuten joka ikinen kerta kun ollaan vastakkain.
Seisot hiljaa edessäni ja nojaat kylmässä tuulessa minua kohti. Nousen ylös hengitys puuskuttaen ja toivon, että tunnistat tämän periksiantamattomuuteni. Pienen hetken ajan tiedän, että näet minut tässä.
Näytät taas vain pienen palan kauneuttasi minulle, mutta palattuani takaisin olen silti kuin uusi. Se, mitä tällä kertaa jää piiloon näen silti silmät suljettuina. Sinä seisot paikallasi horjumatta ja odotat että minä palaan.
Valtavaara ja Konttainen kuvattuna Rukan Saaruasta suunnalta perjantaina 23.11.2018.
<3
<3